|
Yksi asia mikä vanhetessa tulee selväksi on ajan rajallisuus.
Enää ei viitsi ja jaksa tuhlata aikaa väärien asioiden kanssa loputtomasti, tai taistella tyhmiä taisteluita tyhmien ihmisten kanssa. Jos haluaa saada elämässään mitään aikaiseksi, on parempi keskittyä niihin asioihin jotka merkitsevät jotakin.
Mitä kaikkea se oikeasti merkitseekään, sen tiedän myöhemmin.
Effin sivuilla ( http://www.eff.org/deeplinks/2008/02/adobe-pushes-drm-flash ) oli mielenkiintoinen artikkeli Flashin tulevaisuudesta ja Adoben yrityksistä esittää DRM-mekanismeja tuleviin versioihin. Ilmeisesti Adobe ei ole oppinut aikaisemmista epäonnistumisista DRM:n kanssa, esimerkiksi PDF:n Digital Editionsissa – joka ei koskaan ottanut tuulta allensa.
DRM on hankala kenttä ja yleisesti enemmän haittaa loppukäyttäjille kuin etua koko ekosysteemille. iTunesin kohdalla riittävän löysän DRM-järjestelmän olemassaolo mahdollisti musiikkiteollisuudelta iTunesin ilmiömäisen synnyn ja kokonaan uuden tehokkaan rahavirran löytymisen ja lopulta sai osan levy-yhtiöistä suostumaan myös ei-DRM -suojattujen kappaleiden myyntiin. iTunes-videokaupan kohdalla on samanlainen vaihe menossa, ja toivottavasti ennen pitkää oikeuksien omistajat tajuavat että heidänkin etujen mukaista on jaella tuotteet suojaamattomana, riittävän alhaisella hinnalla ja hyvällä laadulla.
Oma viimeisin negatiivinen DRM-kokemus oli niinkin perinteisessä muodossa kuin DVD:llä. Ostin New Yorkissa JFK:n kentällä House MD:n Seson 3-boksin, sekä kaksi muuta DVD:tä lentoa varten viihteeksi. Kokeillessani levyjä ennen koneeseen nousua huomasin, että levyt yhtä lukuunottamatta eivät toimineet koneessani – ei edes VLC:ssä, joka normaalisti on esittänyt ilman ongelmia muiden regioiden levyt. Nämä levyt olivat jotain kopiointisuojattuja DVD-levyjä, jotka eivät halunneet leikkiä MacBook Pro:n kanssa.
Levyt siis takaisin kauppaan ja rahat takaisin. Tuloksena yksi pettynyt asiakas, yksi pettynyt myyjä – ja rahaa hävinnyt mediakauppias. Valitettavasti myyjä ei todennäköisesti kuitenkaan vie eteenpäin sanomaani, että tällaisten suojausten takia piratismi on helpompi ja toimivampi vaihtoehto.
Jokainen matka on pieni seikkailu, eikä koskaan tiedä mitä itsensä lopulta löytää – saati millaisten vaiheiden jälkeen. Tänään aloitin matkan New Yorkiin Gartnerin aamuseminaarin jälkeen. Jo ennen kuin pääsin edes lentokentälle, opin jotain uuta ja kohtasin matkan ensimmäisen vastoinkäymisen. Luottokortin limitti oli tullut täyteen. Nopea puhelu Luottokuntaan ja sen jälkeen hotellille New Yorkiin paljasti mielenkiintoisen käytännön, hotelli oli varannut kortilta huoneen hinnan lisäksi myös saman suuruisen security depositin. Nice. Tästä ei tietnkään ollut mitään mainintaa netissä. Onneksi ko. kortti on ns. kakkoskortti ja varsinainen matkabudjetti oli varattuna toiselle kortille.
Matka kentälle on aina täynnä samanlaista odotuksen tunnetta, ja aikaa miettiä mihin onkaan menossa. Lentokentällä kiire lakkaa. Aikaa on aina vaikka kuinka – varsinkin jos kone on, kuten tänään, hieman myöhässä. Sitä ei voine sanoa isoksi vastoinkäymiseksi, kun myöhästyminen oli lopulta vain parikymmentä minuuttia. Sen ajan ehti hyvin latailla koneen akkua ja istuskella vaikka surffaamaan verkossa. Kentällä olisi käytössä pari erilaista kaupallista verkkoa, mutta niitä varten pitäisi ostaa ryöstöhintaista homerun-aikaa Soneralta tai vastaavasti päästä Finnairin loungeen, josta saisi tunnukset heidän verkon käyttöön.
Olen muutamaan otteeseen oikeasti mietiskellyt miltä matkustaminen tuntuisi, jos sitä joutuisi tekemään työkseen – ja toisaalta sortuisiko silloin vaatimaan ja käyttämään bisnes-luokkaa, loungeja ja muita liikematkustajille suunniteltuja palveluita. Loungeissa on oma hyvä puolensa, mutta toisaalta olen ollut aina produktiivinen ja tyytyväinen jo pelkästään siihen että saisi verkkovirran läppärille ja toisaalta yhteyden nettiin. Mahdollisuus virkistäytyä peseytymällä ja tila rauhoittumiselle olisivat toki kiva bonus – mutta loppupeleissä en ole lainkaan varma siitä kuinka usein niitä oikeasti tarvitsisi. Pitkällä lennoilla sen sijaan bisnes-luokan lisätila ja mahdollisuus ladata läppäriä lentokoneessa olisivat iso ilo, puhumattakaan mahdollisuudesta oikeasti nukkua paremmin kuin vääntäytymällä hankalaan asentoon normaaleissa penkeissä. Mutta sellaisia pitkiä lentoja tulee eteen tällä hetkellä aniharvoin – eikä vielä kertaakaan niin että heti saavuttua perille joutuisi olemaan parhaimmillaan tekemässä jotain.
Päivän toinen vastoinkäyminen tuli, kun puhelimen modeemi kieltäytyi toimimasta uuden OS X Leopardin kanssa. Olin aikaisemmin onnistuneesti käyttänyt N93:sta bluetooth-modeemina mäkissä, mutta konfiguroituani N95:n käyttöön – se ei suoraan toiminutkaan. Jouduin käynnistämään Parallelsin ja windowsin puolella ensiksi Nokian PC Suitessa ottamaan piuhalla yhteyden puhelimen kautta internettiin, ja hakemaan apuja Googlesta. Nopeasti paljastuikin että olin kädettänyt konfiguraatiot valitsemalla modeemiasetuksiksi Leopardin mukana tulevat Nokia-skriptit. Ratkaisuna oli ladata perinteisesti toimineet Ross:n skriptit ( http://www.taniwha.org.uk ) ja asentamalla ne normaaliin paikkaan /Library/Modem Scripts/ – sen jälkeen puhelin piti konfiguroida OS X:ään uudestaan bluetooth-laitteeksi ja modeemin tyypiksi valita Other – jolloin valikkoon tuli näkyviin juuri asennetut skriptit… ja taas pelitti. Ironista että OS X-ongelman kohdatessa Windows-softat pelastivat tilanteen. Oikein yllätyin miten hyvin Nokian PC Suite toimi, ja muutamalla näppäilyllä olin saanut yhteyden nettiin.
Edellisenä iltana olin asntanut myös muuta uutta Nokia-softaa Windows-virtuaalikoneeseen. Nokia Maps Loader osoittautui lopulta varsin toimivaksi, kunhan aluksi käynnistyi kunnolla. Softa jäi pitkäksi aikaa jumiin vain splash-screeniinsä, eikä kertonut mitään mitä tekee tai näyttänyt task managerissa tekevänsä juurikaan mitään. Ilman Googlea olisin heittänyt softan pois koneesta ja kiroillut etteivät ne osaa vieläkäänt ehdä toimivaa softaa, mutta Googlella löytyi kludgevinkki jota softan omat ohjeistukset eivät osanneet kertoa – eli sen lisäksi että puhelimen tulee olla kiinni kaapelilla USB:hen ja valittuna tiedonsiirto-moodi, pitäisi puhelimen olla samalla myös Offline-profiilissa. Kunhan muutin profiilia, lähti Maps Loaderkin käyntiin ja sain ladattua New Yorkin kartan puhelimeeni.
Muistissani on vielä ensimmäiset kokemukset Nokian softien kanssa vuosien takaa – ja pakko se on sanoa, että käytettävyys ja toimivuus on parantunut huomattavasti, niin PC:ssä kuin myös puhelimissa. Koneessa katselin N95 8Gb:sta viimein loppuun puhelimen mukana tulleen Spiderman 3-leffan ja jouduin esittelemään puhelimesta kiinnostuneelle lentoemännälle, että mikä laite se oikein on. Takana on nyt jonkun verran käyttökokemuksia puhelimesta ja pakko se on sanoa että ennakkoarviot tästä laitteesta olivat ihan oikeassa, edellisten N95-mallien ongelmia on korjattu rutkasti ja tätähän käyttää jopa mielellään! Musiikin kuuntelua en ole vielä puhelimella harrastanut, sillä iPod kulkee kaikkialla mukana ja integraatio iTunesin kanssa on vaan niin mukava että sitä sidettä on vaikea murtaa. Viikko New Yorkissa tulee olemaan hyvä testi puhelimen muille ominaisuuksille. Riittääkö muisti hyvin koko päivän reissuun ja kuvailuun, toimiiko GPS ja kartat navigoinnin tukena keskellä sykkivää metropolia – ja riittääkö akku aina koko päivän seikkailuihin.
Ohjelmassa New Yorkissa on jonkun verran vapaata turistina oloa, sekä vierailut New Jersey Institute of Technologyssa ja IBM:n Hawthornen tutkimuskeskuksessa. Budjetti koko reissulle on luokkaa kengännauhat, ja onkin mielenkiintoista nähdä minkä tasoihin hotelli tulikaan valittua. Onneksi armeija ja elämä on karaissut sen verran, että viikon nukkuu vaikka missä. Odotan myös innolla New Yorkin liikennejärjestelyiden opettelua, sillä edessä on useita junamatkoja – sekä sompailua metrolla suuntaan jos toiseen.
Vaikka matkailu sinällään ja suurkaupungeissa hengailu on tuttua, on silti pakko on myöntää että ensimmäinen reissu New Yorkiin silti jännittää. Taskussa on dollareita, iPodissa soi Zakk Wylde sekä Infected Mushroom – ja matkaa on vielä monta tuntia jäljellä.
Singahdan huomenna viikoksi New Yorkiin ja bloggailen viikon aikana sieltä, kunhan hotellin yhteydet vaan toimivat. Ennen matkaa on kuitenkin pakko antaa pienet propsit Applelle.
Läppärini akku oli osoittanut jo viime vuoden puolella normaalia huonompaa tehoa, eli käytännössä tyhjeni jo alle tunnissa. Nyt ennen reissuun lähtöä oli huolena miten akku kestäisi edes vähän lennon aikana, joten ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan myyjälle. Myyjä ohjasi soittamaan edelleen Applelle, jossa laitteen jo umpeutunutta takuuaikaa jatkettiin hieman ja akku meni vielä normaalin takuun piikkiin.
Apple Care ei normaalisti kata akkuja, mutta koska olin ollut myyjään vielä takuuajan aikana yhteydessä asiasta ja vaikka asiaa ei ratkaistukaan takuuajan aikana – eikä sillä ollut silloin minulle niin kiirekään – hoiti Apple uuden akun veloituksetta käyttööni. Soitto MacHuoltoon vieläpä paljasti että heillä oli yksi sopiva akku varastossa ja flunssapäivästä huolimatta kävin hyvillä mielillä vaihdattamassa uuden akun koneeseen.
Tutkiessani akun vaihdon jälkeen koneen tietoja tulikin hyvin selväksi miten suuri ero uudessa ja vanhassa akussa oli. Uuden akun maksimivaraus on 5553 mAh, kun vanhan akun kohdalla se oli laskenut jo pariin tuhanteen milliampeerituntiin. Kuvaavaa onkin, että huoltopisteen työntekijä muistutti että uudessa akussa on valmiiksi vain vähän virtaa — joka kuitenkin vastasi varaukseltaan vanhan akun melkein täyttä latausta.
Nyt riittää virtaa sitten kirjoitella koneessa.
Edellinen postaukseni sai minut kaivamaan taas West Wing-DVD:t taas esiin, ja katsomaan niitä alusta alkaen. Aaron Sorkinin luoma sarja on siinä mielessä harvinainen, että riippumatta siitä kuinka monta kertaa sen on nähnyt – se jaksaa silti koskettaa ja liikuttaa, ja joka kerta siitä löytää jotakin mitä aiemmin ei huomannut.
Martin Sheenin esittämä presidentti Bartlett on harvinaisen isällinen, inhimillinen ja inspiroiva hahmo, jolle on myös kirjoitettu läpi sarjan harvinaisen hyviä puheita täynnä suuria ajatuksia.
Esimerkiksi seuraava puhe ystävien kesken valkoisessa talossa pitkän päivän päätteeksi, kun henkilöt ovat tavanneet päivän aikana mitä erilaisempia vähän huomiota saaneita intressiryhmien edustajia:
Sam Seaborn had a guy who spotted a UFO today, am I right? Sam laughed him out of his office, but you’ve been thinking about it ever since. But you can rest assured, Sam. It was not a spaceship from another planet, just another time. A long since abandoned Soviet satellite, one of its booster rockets didn’t fire and it couldn’t escape the earth’s orbit–a sad reminder of a time when two powerful nations challenged each other and then boldly raced into outer space.
What will be the next thing that challenges us, Toby?
That makes us work harder and go farther? You know, when smallpox was eradicated, it was considered the single greatest humanitarian achievement of this century. Surely, we can do it again. As we did in the time when our eyes looked towards the heavens, and with outstretched fingers, we touched the face of God.
Me arjen kanssa painivat tavalliset kuolevaiset monesti unohdamme asuntolainan, päivittäisten ruokaostosten tai seuraavan kesäloman suunnittelun sijaan ajatella pidemmälle ja korkeammalle. Ja jos kukaan ei meitä siitä koskaan muistuta, elämme ehkä koko elämämme vain tavallisessa arjessa – käyttämättä mahdollisuuksia olla rakentamassa jotain itseämme suurempaa.
Nämä ajatukset ja tuntemukset ovat tietyssä mielessä vieraita tämän päivän Suomessa, sillä meillä ei ole pitkään aikaan ollut sellaisia johtajia jotka haastaisivat meitä kansakuntana tulemaan yhteen ja muuttamaan maailmaa paremmaksi.
Pienestä piskuisesta kansasta on kuitenkin syntynyt yksittäisiä sankareita ja arjen jättiläisiä, mutta missä ovat Suomen JFK ja Martin Luther King – miehet tai naiset jotka inspiroisivat ja innostaisivat meidät kurottamaan kauemmaksi ja korkeammalle.
Jos jokapäiväinen elämämme on muuttunut niin mukavaksi ja peruskivaksi, että välittömiä haasteita ei enää ole – on meidän uskallettava ja osattava katsoa etäämmälle.
Mikä onkaan meidän seurava iso haasteemme?
Meidän suomalaisina, eurooppalaisina ja koko ihmiskuntana.
Presidenttejä tehdään isoilla ajatuksilla ja toiveilla paremmasta tulevaisuudesta.
West Wing-sarja loi kuvaa maailmasta, jossa johtajat kantavat huolta maailman tilasta ja ovat oikeasti rakentamassa parempaa maailmaa meille kaikille. Sarja valoi uskoa tuhansiin katsojiin ympäri maailman, jättäen varjoon tosielämän poliitikot ja kamppailut vallasta sekä rikkauksista. Se sai ihmiset uskomaan ja luottamaan, siitä huolimatta että republikaanit olivat vallassa ja todellisuus näytti erilaiselta.
Usko ja toivo voivat nostaa meidät ylös arjesta – ja antaa meille voimia olla niitä ihmisiä, joita haluaisimme olla.
Barak Obamalla on mahdollisuus muuttaa maailmaa ja saada ihmiset uudestaan uskomaan parempaan huomiseen. Kyse ei ole vain vaaleista amerikassa, vaan uskosta pieneen ihmiseen ja hyvyyden voittoon suurten vaikeuksien ja vastustuksen edessä. Ja jos ei muuta, niin Barak Obamalla on mahdollisuus innostaa, liikuttaa ja koskettaa ihmisiä todellisessa elämässä tavoilla, joilla Martin Sheenin hahmo – presidentti Bartlett – kosketti ja liikutti katsojia West Wingissä.
“We know the battle ahead will be long. But always remember that, no matter what obstacles stand in our way, nothing can stand in the way of the power of millions of voices calling for change.
We have been told we cannot do this by a chorus of cynics. And they will only grow louder and more dissonant in the weeks and months to come.
We’ve been asked to pause for a reality check. We’ve been warned against offering the people of this nation false hope. But in the unlikely story that is America, there has never been anything false about hope.
For when we have faced down impossible odds, when we’ve been told we’re not ready or that we shouldn’t try or that we can’t, generations of Americans have responded with a simple creed that sums up the spirit of a people: Yes, we can. Yes, we can. Yes, we can.
It was a creed written into the founding documents that declared the destiny of a nation: Yes, we can.
It was whispered by slaves and abolitionists as they blazed a trail towards freedom through the darkest of nights: Yes, we can.
It was sung by immigrants as they struck out from distant shores and pioneers who pushed westward against an unforgiving wilderness: Yes, we can.
It was the call of workers who organized, women who reached for the ballot, a president who chose the moon as our new frontier, and a king who took us to the mountaintop and pointed the way to the promised land: Yes, we can, to justice and equality.
Yes, we can, to opportunity and prosperity. Yes, we can heal this nation. Yes, we can repair this world. Yes, we can.
…
Together, we will begin the next great chapter in the American story, with three words that will ring from coast to coast, from sea to shining sea: Yes, we can.”
Koska viimeksi olet kuullut mitään noin koskettavaa ja kaunista kamppailun hävinneeltä?
“It’s a status quo that extends beyond any particular party and right now that status quo is fighting back with everything it’s got, with the same old tactics that divide and distract us from solving the problems people face, whether those problems are health care that folks can’t afford or a mortgage they cannot pay.
So this will not be easy. Make no mistake about what we’re up against. We’re up against the belief that it’s all right for lobbyists to dominate our government, that they are just part of the system in Washington.
….
We’re up against the conventional thinking that says your ability to lead as president comes from longevity in Washington or proximity to the White House. But we know that real leadership is about candor and judgment and the ability to rally Americans from all walks of life around a common purpose, a higher purpose.
….
The change we seek has always required great struggle and great sacrifice. And so this is a battle in our own hearts and minds about what kind of country we want and how hard we’re willing to work for it.
So let me remind you tonight that change will not be easy. Change will take time. There will be setbacks and false starts and sometimes we’ll make mistakes.
….
This election is about the past vs. the future. It’s about whether we settle for the same divisions and distractions and drama that passes for politics today or whether we reach for a politics of common sense and innovation, a politics of shared sacrifice and shared prosperity.
….
This election is about the past vs. the future. It’s about whether we settle for the same divisions and distractions and drama that passes for politics today or whether we reach for a politics of common sense and innovation, a politics of shared sacrifice and shared prosperity.
There are those who will continue to tell us that we can’t do this, that we can’t have what we’re looking for, that we can’t have what we want, that we’re peddling false hopes. But here is what I know. I know that when people say we can’t overcome all the big money and influence in Washington, I think of that elderly woman who sent me a contribution the other day, an envelope that had a money order for $3.01 along with a verse of scripture tucked inside the envelope. So don’t tell us change isn’t possible. That woman knows change is possible.
….
When I hear that we’ll never overcome the racial divide in our politics, I think about that Republican woman who used to work for Strom Thurmond, who is now devoted to educating inner city-children and who went out into the streets of South Carolina and knocked on doors for this campaign. Don’t tell me we can’t change.
Yes, we can. Yes, we can change. Yes, we can.
Yes, we can heal this nation. Yes, we can seize our future. And as we leave this great state with a new wind at our backs and we take this journey across this great country, a country we love, with the message we carry from the plains of Iowa to the hills of New Hampshire, from the Nevada desert to the South Carolina coast, the same message we had when we were up and when we were down, that out of many, we are one; that while we breathe, we will hope.
And where we are met with cynicism and doubt and fear and those who tell us that we can’t, we will respond with that timeless creed that sums up the spirit of the American people in three simple words — yes, we can.”
http://www.cnn.com/2008/POLITICS/01/26/obama.transcript/
